Sitten saat päättää, onko loukannut hän mua.

Kuun päivän kierrot monet nähnyt olin jo aukost' ahtaasta tuon kolkon kopin, mi minusta sai 'nälkätornin' nimen

ja jonne toinen kohta suljetahan, kun kerran unta uneksuin ma pahaa, mi mulle nosti vastaisuuden hunnun.

Tään[210] näin ma herrana ja mestarina ajavan koirin laihoin, harjoitetuin, ja kiihkein sutta ja sen poikuetta

päin vuorta, Luccalta mi Pisan[211] kaihtaa, Gualandin ja Sismondin ja Lanfranchin[212] hän oli eelleen eturintaan pannut.

Väsyvän lyhyen matkan juostuansa jo näytti susi poikineen, ja hampaat terävät heiltä kyljet aukaisevan.

Heräsin ennen aamunkoita, kuulin kuink' uness' itki, pyysi leipää pojat omani, jotka kanssain torniss' oli.

Oot julma, ellet sure aavistusta, mi mulle silloin sydämeeni astui! Ja jos et itke, milloin sitten itket?

He heräsivät. Läsnä hetki oli jo meidän saada päivä-annoksemme, ja kukin untaan miettein synkin seuloi.

Ma silloin kuulin kiinni naulittavan alaista usta kauhun tornin; katsoin ma poikiani sanomatta sanaa.

En itkenyt: niin olin jähmettynyt.
He itkivät, ja pieni Anshelm virkkoi:
'Sa katsot niin! Mik' on sun, isä? Mikä?'

En kyynelt' itkenyt, en vastannutkaan, ma koko päivään, yöhön, kunnes toinen kohosi aurinko maanpiirin yli.

Pistäytyi säde pieni vankilaamme tuskaisaan, ja kasvot neljät näytti kuvani oman mulle onnettoman.

Surusta silloin kättä kahta purin, nää luullen, että minun nälkä oli, äkisti nousivat ja virkahtivat:

'Ah, isä meitä syö, se meille tuska vähempi on! Sa meille suonet olet lihamme kurjan, siis se riistä myöskin!'

Ma tyynnyin, etten heitä murhettaisi; sen päivän, toisenkin me vaikenimme. Ah, kova maa, miks auennut et silloin?

Pääsimme päivään neljänteen; nyt syöksyi jalkaini juureen pitkällensä Gaddo ja sanoi: 'Isä, etkö auta mua?'

Hän kuoli siihen. Ja kuin näät mun tässä, ma näin, kun päivä viides, kuudes koitti, raukeevan heidän, toinen toisen jälkeen.

Sokeena hoipuin yli kuollehien; kaks päivää heidän nimiänsä huusin, niin nälkä teki, mit' ei voinut tuska.»

Näin sanoneeksi sai, ja katsein hurjin tuon kurjan kalloon taas hän iski hampaat, kuin koira purren niillä luuta lujaa.

Voi, Pisa, tahrapilkku kansain kesken maan kauniin, missä soi si-kieli[213] kirkas! Kun viipyy naapureisi kosto, nouskoon

Capraia ja Gorgona[214] kansoinensa ja padon pankoon Arnon suulle, että sun kaupungissas joka henki hukkuis!

Näät vaikka kreivi Ugolino oiskin sun linnas pettänyt, kuin kertoi huhu, ois hänen poikiaan sun tullut säästää.

Sa uusi Teeba![215] Syyttömät ja nuoret olivat Uguccione ja Brigata ja kaks nuo muuta ennen mainittua.

Kävimme eespäin, sinne, missä kytkee iljanne kansaa toista, jonka kasvot ei alaspäin, vaan taa on taivutetut.

Siell' itse itku itkemästä estää ja tuska, jot' ei silmä päästä ilmi, takaisin palajaa ja vaivaa lisää;

ens kyyneleet näät kiinni jäätyy ripsiin ja lailla kristallisten silmikkojen ne täyttää laakson alla silmälautain.

Ja tapahtui, vaikk' kylmyys kaiken oli mun kasvoiltani vienyt tuntokyvyn ja niinkuin känsäks ihon kovettanut,

ma että tuntevani luulin tuulta. Siks virkoin: »Mestari, mit' on tää liike? Tääll' eikö ole höyryt kaikki laanneet?»

Hän mulle: »Pian sinne saavut, missä sun oma silmäs sulle vastaa, nähden sen syyn, mi tuulenleyhkän synnyttävi.»

Nyt kurja muudan huus jääkuorestansa: »Oi sielut, joiden niin on julma rikos, ett' teille määrätty on viime paikka!

Nää kovat kohottakaa silmän hunnut, ett' itkisin ma sydäntuskaa tuimaa ees vähän, ennen kuin taas kyynel hyytyy.»

Ma hälle: »Jos mua anot apuun, lausu, ken olet! Ellen sua auta, itse ma joudun alas jäässä jähmettymään.»

Hän silloin: »Olen Frate Alberigo,[216] mi tarjos heelmät huonon tarhan, saaden sijahan viikunain nyt taateleita.»

»Oh», hälle lausuin, »sa jo kuollut ootko?» Hän mulle: »Kuink' on laita ruumihini maan päällä, siitä en ma tiedä mitään.

Tään Ptolemean[217] etu näät on moinen, ett' usein tänne sielu putoo ennen kuin Atropos[218] on häneen koskenutkaan.

Ja että kyyneleeni lasittuneet mieluummin siirtäisit sa silmistäni, sa tiedä, sielun, heti kun se pettää,

kuin minä tehnyt olen, ottaa piru, mi sitä siihen saakka hallitsevi kuin päättyy siltä elon päiväin määrä.

Tällaiseen onkalohon sielu syöksyy; maan päällä ehkä vielä näkyy ruumis sen varjon, takanain mi talvehtivi.

Sa tiennet sen, jos tänne juur' oot tullut; hän Branca d'Oria[219] on, ja vuotta monta on vierryt siitä kuin hän tänne joutui.»

Ma hälle: »Luulen, että petät mua, näät kuollut viel' ei Branca d'Oria ole, hän syö ja juo ja pukeutuu ja nukkuu.»

Hän mulle: »Kuiluun kynsi-perkeleiden, miss' sitkas kiehuu piki, viel' ei ollut, Mikael Zanche tullut, ennen kuin hän

jo ruumiiseensa pirun päästi, sijaan itsensä, ja myös sukulaiseen siihen, mi hänen kanssaan pattotyön sen teki.

Ojenna kätes tänne nyt ja silmät mult' aukaise!» En tuota tehnyt, sillä hänelle oikein tein, kun häntä petin.

Ah, Genualaiset, kaiken hyvän tavan viholliset ja pahan kaiken kuomat, miks teit' ei vielä syösty maailmasta?

Näät luona huonoimman Romagnan sielun teist' erään kohtasin, mi hengessänsä jo kylpevi Kokyton vettä, vaikka

maan päällä vielä ruumihinsa elää.

Neljäsneljättä laulu

»Vexilla Regis prodeunt Inferni[220] päin meitä» virkkoi Mestari, »siks eespäin sa katso, etkö häntä nää jo ehkä.»

Kuin sumun paksun painuessa taikka yön hämärtäissä yli maamme piirin on kaukaa katsottuna tuulimylly,

rakennus kangastui nyt moinen mulle, samalla tuulen vuoks taa Oppahani vetäysin; ollut siin' ei suojaa muuta.

Vavisten laulan sitä: siellä olin, jää kokonaan jo kussa varjot kattaa, ne että siitä kuultavat kuin oljet

lasista; toiset lepää, toiset seisoo nuo päällään, nuo taas jaloillaan, nuo säärin päin kasvoja, kuin kaari koukistunein.

Kävimme eespäin, sikskuin Mestarini otolliseksi näki mulle näyttää sen olennon, mi kerran kaunis oli.

Mun työnsi eteensä ja seisahutti sanoen: »Tuon on Dis ja tuoss' on paikka, mi suita vaativa on miehen mieltä.»

Lukija, ällös kysy, kuinka silloin vapisin, jähmetyin, näät sit' en sanoin ma kirjoita, kun sanat kaikk' ei riittäisi

En kuollut, enkä jäänyt henkiin itse, lukija, tuumi, jos on järki sulla, kuink' olin vailla tilaa kumpaistakin.

Kohosi päästä puolirintaan saakka tuon tuskan valtakunnan Imperator; ja ennen itse jätti lien kuin hänen

ees käsivartten kokoiset on jätit. Nyt näät, kuink' olla suuren täytyy ruumiin, mi suhtainen on osan moisen kanssa.

Jos oli hän niin kaunis kuin nyt ruma, ja sentään Luojaa vastaan nosti otsan, hänestä varmaan kaikki kurjuus tulee.

Ah, kuinka minusta ol' ihme suuri, kun kasvot kolmet näin ma päässä hänen! Punainen yks, se etupuolia puunsi

ja toiset kaksi siihen liittyi olan kummankin[221] keskikohdall', yhtyin yhteen päälakeen. Se, jok' oikealla oli

valkoisen kellervältä paistoi; väri vasemman oli niinkuin niiden, jotka tulevat Niilin virran vieremiltä.

Läks siipi alta kasvon kumpaisenkin niin suuri kuin ol' lintukin; en nähnyt merellä moisia ma purjehia.

Ne eivät olleet sulkaiset, vaan niinkuin lepakon siivet; niillä niin hän lietsoi, hänestä että kolme tuulta tuli.

Tuost' oli jäätynyt Kokytos kaikki. Hän itki silmin kuusin, veet ja vaahto verinen tippui kolmen leuan alta.

Hän joka suunsa hampain syntist' yhtä kuin loukuin louskutti, niin että tuskaa hän tuottaa kolmelle yht'aikaa saattoi.

Mut etummaista pahemmin kuin hampain hän kynsin raastoi, niin ett' usein iho poiss' oli aivan päältä selkärangan.

»Se sielu, joll' on tuossa suurin tuska», näin Oppaani, »on Judas Iskariotin; pää hältä suuhun uppoo, sääret näkyy.

Ja noista, jotka nurinpäin noin riippuu, suun mustan murtelema tuo on Brutus; kas, kuin hän kärsii, vaan ei ääntä päästä.

On toinen Cassius, tuo vankka-raaja. Mut yö taas ylenee, on aika lähdön, jo nähneet, katsoneet me kaiken oomme.»

Kuin käski hän, ma kaulahansa tartuin; hän otti vaarin ajan, paikan suhteet ja koska siivet kyllin aukenivat,

hän kiipes kiinni kylkiin karvaisihin ja mätäs mättäält' alas astui sitten, jääjärkälein ja karvankasvun väliin.

Kun kohdall' oltiin lanteen laajan, juuri paikassa, josta reisi kaartuu, Opas nyt vaivoin, ahdistuksin päänsä käänsi

päin suuntaa, jossa oli hällä jalat, ja tarttui karvoihin kuin mies, mi kiipee: ma luulin noustavan taas helvettihin.

»Lujasti kiinni pidä», lausui Opas nyt läähättäin laill' uupuneen, »käy matka pahasta tästä moista porraspuuta!»

Lovesta kallion hän astui ulos, sen partahalle istumaan mun pani ja itse viereen jalan johti varman.

Kohotin katseeni ja luulin, että näkyisi Lucifer kuin ennen yllä, mut sääret pystyssä nyt näinkin hänet.

Jos tuosta kovin kömmähdin, sen saattaa tajuta tuhma kansa, jok' ei tiedä, min pisteen[222] kautta tieni käynyt oli.

Oppaani lausui: »Nouse jaloillesi! On matka pitkä, polku huono, päivä ens neljännestään kiertänyt jo puoli.

Ei linnan juhlasali ollut paikka, miss' olimme, vaan luola luonnonluoma, hämärä, himmi, rosopohja.» Lausuin

ma ylös noustuani Mestarille: »Tään ennen kuin ma jätän kuilun, poista minulta harha sekä haasta hiukan!

Miss' on nyt jää? Kuinka tuo nyt päälleen noin keikahti? Ja kuinka on niin äkin Aurinko illan aamuks saada voinut?»

Hän mulle: »Tuollapuolen keskipisteen viel luulet olevas, ma jossa killuin karvoista madon,[223] maata puhkaisevan.

Siell' olit alas astuttaissa, mutta kun käännyin, kuljit läpi pisteen, johon taholta jokaiselta painot painuu.

Nyt päälläs on maanpiiri toinen, sille vastainen, jota manner laaja kattaa ja jonka kukkulalla surmattihin

Hän, joka syntyi, eli synnitönnä. Sun jalkas lepää päällä piirin pienen, min toinen puolisko on paikka Judaan.

Tääll' aamu silloin on, kun siellä ilta; ja hän, min karvat tikapuumme oli, on paikoillaan ja seisoo niinkuin ennen.

Hän tältä puolen taivahasta putos, ja maa,[224] mi ennen siinä kaartui, häntä peläten peittyi mereen, nousten siitä

taas meidän pallonpuoliskolla, ehkä paeten häntä myös tään onton paikan maa muodosti sen päälle vuoren nostain.»

On paikka siellä alahalla, yhtä etäällä kuin on Belzebubin hauta, mi näy ei silmin, mutta tiedon josta

tuo puron ääni, sinne pulputtavan raosta kallion, min syönyt siihen se juoksullaan on hiljaa kaartuvalla.

Salaista tietä tuota Mestarini ja minä läksimme taas nousemahan maailmaan valoisaan, hän eellä, minä

jälessä, uupumatta, lepäämättä, sikskunnes aukosta näin pyöreästä ne kauniit kappaleet, joit' Taivas kantaa;

tulimme tuosta, jälleen näimme tähdet.

VIITESELITYKSET

1. laulu

[1] Psalmistan mukaan ihmiselämä kestää 70 vuotta. »Elomme vaelluksen keskitiessä» merkitsee tällöin 35 vuoden ikää. Vuonna 1265 syntynyt Dante määrää siis toivioretkensä tapahtuneeksi vuonna 1300, joka samalla oli kirkollinen riemuvuosi.

[2] Synkkä metsämaa = synnin pimeys ja erehdykset.

[3] Tähti = aurinko, totuuden valo.

[4] Vertauskuvalliset villipedot ovat raamatusta, Jer. 5:6. Pantteri on hekuma, jalopeura ylpeys ja susi ahneus.

[5] Vergilius, jota aikanaan pidettiin kaikkien runoilijain ja ajattelijain etevimpänä, merkitsee Danten runoelmassa ylintä hyvettä ja viisautta.

[6] Koira, joka voittaa ahneuden suden (paavinvallan) on Can Grande (suuri koira) della Scala, Veronan herra, joka vuonna 1300 tosin oli vielä lapsi, mutta herätti myöhemmin ruhtinashyveillään Danten huomiota.

[7] »Feltron kahden», kaksi Feltro-nimistä paikkakuntaa.

[8] Camilla, Euryalos, Turnus, Nisus, neljä Vergiliuksen Aeneis-runoelman henkilöä.

2. laulu

[9] »Silviuksen isä» on Aineias.

[10] »Vas electionis» = Paavali kuten häntä apostolien teoissa (9:15) nimitetään.

[11] Beatrice, Danten varhain kuollut nuoruuden rakastettu, joka Jumalaisessa näytelmässä esiintyy Vergiliuksen, inhimillisen viisauden, vastakohtana, jumalallisen viisauden ja armon edustajana.

[12] Neitsyt Maria, Lucia ja Beatrice edustavat Jumalan armon kolmea eri lajia, kuten skolastinen teologia oli ne määritellyt.

[13] »Joella, jost' ei…»: syntisen elämän virta, jonka kanssa ei edes meri voi kilpailla.

3. laulu

[14] Kolmiyhteinen Jumala.

[15] »Tää on tila kurja niiden…»: pelkurit, jotka eivät ole uskaltaneet olla sen enempää hyviä kuin pahoja, on pantu helvetin portin ja ensimmäisen helvetinpiirin väliin, samoin kuin ne enkelit, jotka Saatanan luopuessa Jumalasta eivät pitäneet kummankaan puolta.

[16] Tarkoittanee paavi Celestinus V:tä, joka luopui virastaan ja jonka jälkeen Danten perivihollinen Bonifacius VIII valittiin paaviksi.

4. laulu

[17] Danten helvetti on suuren suppilon kaltainen ja jaettu yhdeksään piiriin, kukin eri jyrkänteellä. Suppilon kärki on sama kuin maapallon keskipiste (vanhan maailmankäsityksen mukaan kaikkeuden keskipiste). Suppilon kannen muodostaa maanpäällinen piiri, jonka keskipisteessä on Jerusalem ja ympyräviivalla mm. Firenze.

[18] »Esipiha» on vanhan teologian Limbus patrum, jossa vanhan liiton vanhurskaille oli sija valmistettu.

[19] »Valtaherra» on Kristus, joka ristinpuulla kuoltuaan astui alas tänne.

[20] »Viisasten mestari» on Aristoteles, jolle koko keskiaika osoitti melkein jumaloivaa kunnioitusta. Muut tunnettuja antiikin ajattelijoita, tiedemiehiä ja runoilijoita.

5. laulu

[21] Minos, Kreetan tarukuningas oli oikeamielisen tuomarin ja lainsäätäjän maineessa ja sen vuoksi vanhan ajan mytologia oli asettanut hänet manalan tuomariksi. Dante sallii hänen pitää osan tuomarinvaltaansa, mutta muuttaa hänet keskiaikaiseen tapaan piruksi.

[22] Kaksi lähenevää varjoa ovat Francesca da Riminin ja hänen miehensä Gianciotto Verucchion veljen Paolon. Francesca itse oli Guido Polentan, Ravennan herran tytär, joka valtiollisista syistä oli naitettu Riminin herran Malatestan vanhemmalle pojalle. Gianciotto huomasi vuonna 1285 että hänen puolisonsa ja Paolon välillä oli lemmensuhde, yllätti ja pisti kuoliaaksi heidät.

[23] »Kaina» on sukumurhaajien helvetti.

[24] Lancelot, kelttiläisen Arthur-kuninkaan tarupiiriin kuuluva sankari ja rakastaja.

6. laulu

[25] Tunnettu firenzeläinen herkkusuu ja elostelija, jolta Boccaccion mukaan ei näytä henkevyyttäkään puuttuneen.

[26] »Metsäpuolue» on »valkeat», toinen Firenzen taistelevista perhepuolueista. Vastapuolue oli »mustat». Molempien puolueiden johtajat ajettiin vuonna 1300 maanpakoon. Mustat pääsivät kuitenkin paavi Bonifacius VIII:n ja Ranskan kuninkaan veljen Kaarle Valoislaisen avulla jälleen valtaan ja karkoittivat vuonna 1302 kaupungista mm. Danten, joka silloin kuului valkeiden puolueeseen.

[27] »Kaks on vanhurskasta…» Toinen heistä on Dante itse, toista ei varmasti tiedetä.

7. laulu

[28] »Papé Satán…» Kenties hebreankielestä vääristeltyä manausta, joka voisi merkitä jotakin sentapaista kuin »sylje, Saatanan suu, sylje Saatanan suu tulta».

8. laulu

[29] Phlegyas, antiikin taruvaltias, joka poltti Delphoin temppelin kostoksi siitä, että Apollo oli vietellyt hänen tyttärensä.

[30] Filip Argenti, Danten poliittinen vastustaja, tunnettu raakuudestaan ja ylpeydestään.

[31] »Diten kaupunki»: Dis oli yksi antiikin ajan Tuonelan herran nimiä, jota Dante käytti merkitsemään itse pimeyden ruhtinasta.

9. laulu

[32] Eriktone oli muuan antiikin taruston velhonaisista, jonka Lucanus mainitsee.

[33] »Juudaan piiri», alin helvetinkuilu, Judas Iskariotin mukaan nimitetty.

[34] Kolme raivotarta, omantunnontuskien vertauskuvat.

[35] Theseus oli tarun mukaan yrittänyt ryöstää manalan valtiaan puolison Proserpinan.

[36] Dante itse huomauttaa tässä esityksessä vertauskuvallisuudesta. Medusa on sydäntä kivettävä epäily.

[37] Enkeli, joka taivaan armosta tulee auttamaan Vergiliusta (inhimillistä viisautta), palauttaa kuulijainsa muistiin, miten Herakles kerran oli tullut pelastamaan Theseusta ja kohdellut väkivaltaisesti tuonen koiraa.

[38] Pola, kaupunki Istrialla.

10. laulu

[39] Profeetta Joelin mukaan (3:2 ja 12) viimeinen tuomio oli tapahtuva Josafatin laaksossa lähellä Jerusalemia.

[40] Farinata (degli Uberti), jo kuudennessa laulussa mainittu firenzeläinen ghibelliinijohtaja.

[41] Haamu, joka nyt näkyy, on Cavalcante Cavalcanti, Guido Cavalcantin isä, joka oli Danten aikainen kirjailija eikä nähtävästi ollut osannut kyllin kunnioittaa Vergiliusta.

[42] Antiikin mukaan oli manalan valtiatar Hekate samalla myös kuun, erittäinkin uudenkuun jumalatar. Viisikymmentä kuukautta laskettuna eteenpäin kevätpäivän tasauksesta vuonna 1300, jolloin Danten helvetinmatka tapahtui, merkitsee vuoden 1304 alkupuolta. Sinä vuonna Dante teki valkeiden kanssa epäonnistuneen yrityksen palata Firenzeen.

[43] Farinata heimoineen oli julistettu ikuiseen maanpakoon.

[44] »Taisto suuri», Montapertin taistelu vuonna 1260, jossa Farinata oli firenzeläisten ghibelliinien johtaja.

[45] Saman taistelun jälkeen tahtoivat voittoisat ghibelliinit polttaa koko Firenzen, mutta Farinata esti aikeen.

[46] Keisari Fredrik II, ateisminsa vuoksi.